Mitä voit tehdä, jos olet joutunut rikoksen uhriksi?

Ensimmäiseksi: älä syytä itseäsi. Rikoksen uhriksi joutuminen ei ole koskaan omaa syytä, vaan toisen ihmisen lainvastaista käytöstä. Älä myöskään jää yksin. Useimmiten saat apua lähimmäisiltäsi, mutta voit tarvittaessa hyödyntää myös lääkärin sekä muiden sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita.

Maksutonta tukea ja neuvontaa voit saada esimerkiksi erilaisilta järjestöiltä. Rikosuhripäivystys tarjoaa tuki- ja neuvontapalveluita rikoksen uhreille, uhrien läheisille ja rikoksen todistajille kaikentyyppisissä rikoksissa. Lähisuhdeväkivaltaa tai sen uhkaa kokeneet voivat saada apua turvakodeista tai puhelinpalvelu Nollalinjasta. Seksuaalirikosten uhreille tarjoavat apua ja tukea muun muassa Raiskauskriisikeskus Tukinainen, Seri-tukikeskukset sekä Tyttöjen ja Poikien Talot.

Viranomaisteitse eteminen 

Jos olet joutunut rikoksen uhriksi, sinun on erittäin tärkeää tehdä asiasta rikosilmoitus. Rikosilmoituksen voit tehdä poliisiasemalla, rikospaikalle saapuneelle poliisipartiolle, internetissä tai puhelimitse, ja sen voi tehdä myös muu henkilö, esimerkiksi perheenjäsen tai puoliso tai vaikka asianajaja. Rikosilmoituksen tekeminen on edellytys myös vahingonkorvausten saamiselle.

Mitä nopeammin teet rikosilmoituksen, sitä parempi mahdollisuus poliisilla on selvittää rikos. Rikosilmoituksessa tulee antaa mahdollisimman tarkka kuvaus tapahtuneesta ja siitä, ketkä ovat osallisia tapahtumiin. Lisäksi on tärkeää käydä mahdollisimman pian tapahtuneen jälkeen lääkärissä, jos rikoksesta on aiheutunut vammoja tai olet joutunut seksuaalirikoksen uhriksi. 

Mitä oikeuksia sinulla on rikoksen uhrina? 

Poliisin tehtävänä on tutkia, onko asiassa tapahtunut rikos ja kuulla asianosaisia. Tätä kutsutaan esitutkinnaksi. Alaikäisiin kohdistuneissa rikoksissa avustaja on lähes aina läsnä esitutkinnassa. Myös muilla kuin alaikäisillä rikoksen uhreilla on halutessaan oikeus käyttää avustajaa esitutkinnassa. 

Monia rikoksen uhriksi joutuneita mietityttävät kulukysymykset. Kuka tämän kaiken maksaa?Useimmissa tapauksissa avustajan palkkio (ts. oikeudenkäyntikulut) voidaan korvata kotivakuutuksen oikeusturvavakuutuksesta. Jos vakuutus puuttuu tai se ei kata tapahtunutta, voi avustajan palkkion maksamiseen saada tuloista riippuen valtion oikeusapua. Näissä tapauksissa vakuutusyhtiö tai valtio maksaa avustajan palkkion oikeudenkäynnin päätyttyä. 

Mikäli rikoksen uhri ei saa oikeusapua tulojensa perusteella eikä hänellä ole oikeusturvavakuutusta, hän maksaa ensi kädessä avustajan palkkion itse. Mikäli syytetty todetaan oikeudenkäynnin päätteeksi syylliseksi, on hän velvollinen korvaamaan rikoksen uhrin oikeudenkäyntikulut. Mikäli syytetty todetaan syyttömäksi, rikoksen uhrin avustajan palkkion korvaa valtio.

Jos henkilö on joutunut lähisuhdeväkivallan, seksuaalirikoksen tai henkeen, terveyteen taikka vapauteen kohdistuvan vakavan rikoksen uhriksi, tuomioistuin voi tiettyjen edellytysten täyttyessä määrätä hänelle avustajan. Tällöin valtio korvaa avustajan palkkion uhrin tulotasosta ja oikeudenkäynnin lopputuloksesta riippumatta. 

On tärkeää huomata, että esitutkintavaiheessa kuluja ei yleensä korvata sen paremmin vakuutusyhtiöstä kuin oikeusavustakaan. Tämä perustuu siihen, että rikoksen uhrin ei katsota tarvitsevan lainopillista apua vielä esitutkintavaiheessa. 

Mihin rikoksen uhri tarvitsee asianajajaa? 

Rikoksen uhriksi joutuminen on henkisesti kuormittavaa ja oma selviytymisprosessi voi kestää pitkään. Jonkun on kuitenkin huolehdittava rikoksen uhrin oikeusturvan toteutumisesta oikeudenkäynnissä, ja usein myös henkinen tuki tulee tarpeeseen. Koska syyttäjän on näytettävä syyte toteen, ei rikoksen uhrin tarvitse periaatteessa tehdä rikosvastuun toteutumisen edistämiseksi mitään.

Sen sijaan avustajaa tarvitaan nimenomaan siinä vaiheessa, kun vaaditaan rikoksentekijältä vahingonkorvauksia oikeudenkäynnissä. Näitä vaatimuksia syyttäjä ei yleensä aja, ja niiden vaatiminen, vaatimusten perusteleminen ja toteennäyttäminen on rikoksen uhrin tai tämän avustajan tehtävä. Maallikot eivät tunne todistustaakkasäännöksiä, rikosprosessimenettelyä, eri rikoksista tyypillisesti maksettavia korvauksia (eli Henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suosituksia, joka siis on eräänlainen opas), eivätkä myöskään sitä, miten asiat tuomioistuimessa esitetään. Eli, mikäli rikoksen uhrilla on korvausvaatimuksia, on asianajajan käyttäminen suositeltavaa ja perusteltua.

Oma lukunsa on vielä korvausten periminen oikeudenkäynnin jälkeen. Mikäli korvauksia joudutaan perimään ulosoton kautta tai Valtiokonttorista, voi asianajaja auttaa tässäkin. Usein rikoksen uhri ei osaa tai jaksa ”paperisotaa”, jonka avustaja voi hyvin hoitaa. 

Mikäli sinua askarruttaa jokin edellä mainituista asioista, autamme mielellämme. Voit varata puhelimitse tai internetsivujemme kautta ajan maksuttomaan konsultointiin toimistollamme. 

Vieraannuttaminen koston välineenä huoltajuusriidoissa

Avo- tai avioeron jälkeen valitettavan moni vanhempi pyrkii katkaisemaan lapsen välit toiseen vanhempaansa.

Lapsen vieraannuttamista käytetään häikäilemättömästi koston välineenä huoltajuusriidoissa, eivätkä vieraannuttajavanhemmat välitä lapsen edusta. He eivät välttämättä edes tunnista tätä piirrettä itsessään oman katkeruutensa vuoksi. Useimmiten vieraannuttajavanhemmalla on tietoinen halu tuhota lapsen ja vanhemman suhde, koska lapsi on enää ainoa kiusaamisen väline entistä puolisoa kohtaan. Monissa tapauksissa tämä tavoite saavutetaan, ja lapsen ja vanhemman yhteydenpito lakkaa tai merkittävästi vaikeutuu. Omasta lapsesta vieraannutetuksi joutuneelle vanhemmalle kokemus on traumaattinen - lapsesta puhumattakaan. 

Vieraannuttamisella tarkoitetaan toisen vanhemman eristämistä lapsesta viranomaisia ja erityisesti lasta itseään manipuloimalla mitä moninaisimmilla tavoilla. Vanhempi käyttäytyy tavalla, joka vaikeuttaa lapsen ja toisen vanhemman tai muun henkilön välistä vuorovaikutussuhdetta ja johtaa joissakin tapauksissa suhteen katkeamiseen kokonaan. Vieraannuttamista on ennen kaikkea toisesta vanhemmasta pahan puhuminen lapselle joko suoraan tai rivien välistä hienovaraisesti vihjailemalla, jotta lapsi alkaisi ajatella vanhemmastaan kielteisesti. Vieraannuttamista voi myös olla esimerkiksi  perättömien ilmiantojen tekeminen viranomaisille sekä se, että lasta ohjataan puhumaan viranomaisille vain negatiivisia asioita toisesta vanhemmasta. Koska lapsi on aina lojaali molemmille vanhemmilleen, aiheuttaa vieraannuttaminen toisesta vanhemmasta lapsessa pitkäkestoisia psyykkisiä vaikeuksia kuten syyllisyyttä, masennusta ja kyvyttömyyttä luottaa kehenkään, koska lapsi ei pysty käsittelemään näin isoa ristiriitaa. 

Vieraannuttaminen ei perustu todelliseen pelkoon siitä, että lapsi joutuisi henkisen tai fyysisen väkivallan taikka seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi, vaan vieraannuttamisessa on kyse räikeästä valehtelusta ja toisen vanhemman mitätöimisestä, johon lapsi vedetään mukaan. Vieraannuttamista voidaankin pitää henkisenä väkivaltana. Vieraannuttaminen alkaa usein pienellä kiusanteolla, ja lapsen tapaamisten vaikeuttaminen milloin milläkin näennäisellä syyllä ovat ensimmäisiä askelia vieraannuttamisen tiellä. Nykyisessä lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevassa laissa on pyritty ehkäisemään vieraannuttamista säätämällä huoltajalle velvollisuus vaalia lapselle läheisiä ihmissuhteita. Lain mukaan huoltajan on suojeltava lasta myös kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta. Tämä pätee itsestäänselvästi myös vanhempaan itseensä. On kuitenkin muistettava, että yksikään käräjäoikeuden päätös ei voi muuttaa vieraannuttajavanhemman persoonaa tai käytöstä, mutta käräjäoikeuden päätös tapaamisoikeuden vahvistamisesta toteuttaa edes muodollisesti lapselle kuuluvan oikeuden pitää molemmat vanhemmat osana elämäänsä. Tapaamisoikeuden täytäntöönpanolla voidaan vielä velvoittaa vieraannuttajavanhempi sallimaan lapsen ja tapaavan vanhemman väliset tapaamiset sakon uhalla, mikä usein helpottaa tilannetta edes hieman.

Mihin avioerossa tarvitaan juristia?

Moni avioliitto päättyy tilanteeseen, jossa ero on ainoa ratkaisu. Asianajajan ottaminen eroprosessiin ei ole epäluottamuslause puolisoa kohtaan, vaan tae siitä, että asiat saadaan hoidettua lakiin perustuvalla tavalla. 

Avioerotilanteessa tehdään usein omaisuuden ositus ja sovitaan lapsia koskevista asioista, kuten huoltajuudesta, asumisesta ja tapaamisoikeuksista. Asioista laaditaan juridisesti sitovat sopimukset, joiden muuttaminen myöhemmin voi olla vaikeaa. Koska eron hetkellä ihminen saattaa olla uupunut ja voimakkaiden tunteiden vallassa, voi rationaalisten päätösten tekeminen olla normaalia vaikeampaa. Ulkopuolisen näkökulman saaminen on siksi hyödyllistä. Monet ovat valmiita eron hetkellä luopumaan kaikesta, jopa lapsistaan, vain päästäkseen eroon ahdistavasta tilanteesta. Myöhemmin saatetaan katua tunnekuohuissa tehtyjä sopimuksia. Sopimusten muuttaminen ainakaan kovin pian sopimuksenteon jälkeen ei kuitenkaan ole suotavaa, koska lapsille jatkuvat muutokset voivat olla raskaita.

Tilanne saattaa pariskunnan välillä olla myös niin tulehtunut, että sopimukseen on vaikea päästä ilman avustajia. Puheyhteys voi olla kokonaan poikki. Ulkopuoliset tahot auttavat pitämään keskustelun niissä asioissa, jotka sopimuksen syntymisessä ovat olennaisia. Aviopuolisot voivat käydä pitkiä taisteluita muistoesineistä, kuten häälahjoista, joilla myöhemmin ei ehkä sittenkään ole niin suurta merkitystä. Sillä hetkellä ne symboloivat lähinnä sitä pettymyksen tunnetta, jonka avioliiton rikkoutuminen tuo tullessaan. Ulkopuolisen avustajan on helpompi ohjata keskustelu niihin asioihin, joista on pakko päästä sovintoon, kuten lasten huoltajuuteen tai osituksen sovitteluun ja löytämään niissä ratkaisu. Esimerkiksi se, miksi avioliitto on päättynyt, ei ole lopulta olennaista kun yritetään löytää ratkaisu lasten asioiden järjestämiseksi tulevaisuudessa.

Asianajajaa olisi hyvä konsultoida heti, eikä vasta sitten, kun sukset ovat lopullisesti ristissä. Usein lyhyt konsultaatio alussa maksaa itsensä monin verroin takaisin. Riitainen, pitkä ositus tai huoltoriita oikeudenkäynteineen maksaa useita tuhansia euroja, mutta se voidaan ehkä välttää, jos alusta saakka on selvää, mitkä ovat kummankin oikeudet. Siksi kannattaa mieluummin ottaa heti yhteyttä asianajajaan ja pyrkiä nopeasti sopimukseen kuin lähteä pitkittämään riitaa. Harva puoliso osaa tiivistää asiansa toiselle puolisolle siten, että keskustelun kohteena olisi ensinnäkin vain olennaiset asiat. Toinen ja suurempi ongelma tulee yleensä siitä, että monilta ihmisiltä puuttuu yksinkertaisesti tieto lain sisällöstä.

Asianajajan velvollisuus on edistää sovintoa. Kummankaan osapuolen elämää ei ole tarkoitus hankaloittaa, vaan päämääränä on päästä kaikkia tyydyttävään sopimukseen, jonka kanssa pystytään elämään jatkossakin. On hyvä muistaa, että pariskunta voi ottaa myös yhteisen avustajan, jonka kanssa voidaan tehdä yhdessä sopimukset sekä lasten asioista että omaisuuden jakamisesta. Asianajajan käyttäminen merkitsee sitä, että kaikkien osapuolten oikeusturvan toteutumisesta huolehditaan.

Avioehto - se hyödyllisin paperi pahan päivän varalle

Avioliiton solmimisella on useita merkittäviä oikeusvaikutuksia puolisoiden keskinäisessä suhteessa. Avioliiton aikana kumpikin puoliso omistaa sen, mikä on hänen nimissään tai hän on hankkinut. Avioliiton solmiminen ei muuta sitä, mikä on omaa ja mikä toisen. Mutta on muistettava, että täysi avio-oikeus kaikkeen toisen puolison omaisuuteen syntyy avioliiton solmimishetkellä. Toisin sanoen, avioeron sattuessa omaisuus on lain mukaan jaettava puolisoiden kesken tasan, myös perintönä tai lahjana saatu omaisuus, ennen avioliittoa saatu omaisuus, yksin toisen yritystoiminnasta saatu omaisuus, jopa kuolinpesäosuudet. 

 Melko harvoin kansalaisten oikeustajuun mahtuu se, että toisella puolisolla todella on avio-oikeus myös sellaiseen toisen puolison omistamaan omaisuuteen, jonka eteen hän ei ole tehnyt mitään.  Avio-oikeuden soveltamisella ei kuitenkaan ole rajoituksia: se ulottuu kaikkeen, mitä puolisot erikseen tai yhdessä omistavat. Avio-oikeuden perusteella avioliiton päättyessä varakkaampi puoliso maksaa toiselle tasinkoa sen verran, että kummallekin jää yhtä paljon omaisuutta. Ensin suoritetaan laskennallinen ositus (eli mitä kummankin puolison pitää saada, jotta omaisuus menee tasan) ja sen jälkeen reaalinen ositus (mitä tasingonmaksuvelvollinen tasinkona luovuttaa, jotta omaisuus menee tasan). 

 Mikä avioehto on? 

Avioehtosopimuksella avio-oikeus voidaan sulkea pois joko kokonaan tai osittain. Avioehdolla voidaan sulkea pois esimerkiksi yritysomaisuus tai perintönä, testamentilla tai lahjana saatu tai saatava omaisuus toiselta puolisolta. Avioehto voi olla ns. molemminpuolinen, mikä tarkoittaa sitä, että molemmille suodaan samat oikeudet. Toispuoleisesta avioehdosta on kysymys silloin, kun vain toiselle puolisolle annetaan avio-oikeus toisen omaisuuteen, joko kokonaan tai vain tietyiltä osin. Oikeusjärjestelmämme sopimusvapaudesta johtuen aviopuolisot voivat melko vapaasti päättää siitä, miten haluavat omaisuutensa tulevan jaetuksi mahdollisen avioeron sattuessa. 

Avio-oikeus toisen omaisuuteen ei tarkoita sitä, että puolet omasta omaisuudesta olisi annettava erossa pois, esim. 50% omissa nimissä olevasta kesämökistä. Usein ihmiset kuvittelevat, että kysymys on esinekohtaisesta jaosta. Näin ei ole, vaan osapuolella on aina oikeus suorittaa tasinko rahassa. 

Miksi avioehto kannattaa tehdä?

Nykypäivänä monet ajattelevat, että itse ansaittu raha, oma perintö, lahjat jne kuuluvat itselle.  Mikäli haluaa, että näin on myös avioeron jälkeen, on avioehto oltava. Vaikka osapuolet sinänsä voivat osittaa omaisuutensa kuten parhaaksi näkevät myös silloin, kun avioehtoa ei ole, noin 99% tapauksista vähemmän omistava puoliso tulee jossain vaiheessa esittämään ositusvaateen toista puolisoa kohtaan. Tällöin omaisuus on jaettava kuten aikaisemmin todettu, mikäli avioehtoa ei ole. 

 Avioehdon tekemistä voi siis vilpittömästi suositella sellaisissa tilanteissa, joissa jommalla kummalla puolisolla on esimerkiksi sellaista yritysomaisuutta, jota hän ei omista yksin. Sama koskee tilanteita, joissa toisella oli huomattavasti enemmän varallisuutta ennen avioliittoa, tai tulossa omaisuutta enemmän esimerkiksi perintönä. Tai huomattavasti parempi palkka. Ylipäätään tilanteissa, joissa puolisoiden yhteinen tahtotila on se, että toisen rahat ja omaisuus eivät ikäänkuin kuulu toiselle avioeron sattuessa, on avioehto suositeltavaa tehdä, kaiken varalta. Monesti erotilanteissa omat periaatteet tai toisen periaatteet joutuvat koetukselle ja silloin mikäli avioehtoa ei ole, jaetaan omaisuus avioliittolain pääsäännön mukaan jos jompikumpi näin vaatii.  

Milloin avioehto on tehtävä? 

Sääntö numero yksi kuuluu seuraavasti: avioehto on tehtävä ajoissa, kun välit ovat vielä hyvät. Avioehdon tekemistä ei pidä lykätä. Avioehtosopimus voidaan tehdä ennen avioliiton solmimista, mutta myös milloin tahansa sen aikana. 

 Usein käy niin, että ensin koohotetaan hääjärjestelyiden ympärillä, jolloin mielessä on lähinnä kaikki muut asiat paitsi avioehto. Sen jälkeen asia unohtuu, kun arki alkaa pyöriä ja tulee kaikenlaista muuta ja asiat ovat hyvin. Silloin avioehto usein jää tekemättä, ja katastrofi on käsillä myöhemmin kun ymmärretään, mikä merkitys sen puuttumisella on. Toista osapuolta ei voi pakottaa avioehdon tekemiseen, ja yleisesti ottaen melko moni ymmärtääkin tämänkaltaiseen ehdotukseen olla suostumatta, kun asia otetaan pöydälle 15 vuoden päästä naimisiinmenosta tilanteessa, jossa liitto vetelee viimeisiään. 

 Toisaalta kannattaa muistaa myös se, että aina avioehdon tekeminen ei ole omalta kannalta järkevää. Esimerkiksi tilanteessa, jossa toinen puoliso hoitaa 10 vuotta lapsia kotona käymättä tänä aikana töissä, voi kysyä mitä itselle jää, jos tulee avioero ja molemmat pitävät oman omaisuutensa. 

 Avioehtoon liittyy paljon sellaista, mitä ei haluta ajatella: ero, oma tai puolison kuolema, omien vanhempien kuolema. Joskus pelätään myös puolison reaktiota, koska joku voi ottaa avioehdosta puhumisen epäluottamuksen osoituksena. Tästä kaikesta huolimatta avioehto kannattaa hoitaa heti pois päiväjärjestyksestä ja muistaa se, että avioero on Suomessa hakemusasia, jota puoliso ei voi tehokkaasti vastustaa. Vaikka itse ”ei koskaan halua erota” toinen voi haluta joskus erota, niin käsittämättömältä kuin se voikin tuntua silloin kun on juuri menty naimisiin ja tämä asia pitäisi hoitaa.

Kuka voi tehdä avioehdon ja mitä mahdollinen riitely maksaa? 

 Avioehdon voi tietysti tehdä itsekin, vaikka ei omaisi mitään juridista koulutusta. Säästö on joitakin satasia per puoliso, perustapauksissa. Silloin ottaa riskin siitä, että on varmasti ymmärtänyt kaiken oikein, tullut ajatelleeksi kaikkia mahdollisia tilanteita ja että on muistanut avioehtosopimuksen olevan tiukan määrämuotoinen sopimus, jonka muotoseikkojen ohittaminen johtaa suoraan avioehdon pätemättömyyteen. Oliko kaikesta määrätty? Oliko keskenään ristiriitaisia sopimusehtoja? Mitä olikaan säädetty todistajien esteettömyydestä? Tajuttiinko sopimus päivätä? Muistettiinko kaikessa kiireessä vielä viedä avioehtosopimus rekisteröitäväksi maistraattiin? Jos sitä ei sieltä myöhemmin löydy, asian voi samantien unohtaa. 

Mikäli itse avioehtosopimuksessa on jotain omituista, alkaa riitely siitä, onko se ylipäätään pätevä, ja tämän jälkeen haetaan pesänjakaja käräjäoikeudesta asiaa selvittämään, mitä seuraa toimitusosituksen toimittaminen, jota asianosaisilla on mahdollisuus moittia käräjäoikeudessa tavallisena riita-asiana ja mahdollisesti jatkaa prosessia hovioikeudessa. Korkein oikeuskin on ratkaissut vuosien saatossa useita ositusriitakysymyksiä. Pointti on siinä, että riitely ositusprosessissa tulee huomattavasti kalliimmaksi kuin muutaman satasen säästö silloin, kun avioehdon voi antaa asianajajan tehtäväksi.  Keskimäärin kulut riita-asiassa käräjäoikeudessa ovat tätä nykyä noin 10.000,00 euron luokkaa. Maksettavaksi häviäjälle tulevat vielä vastapuolen kulut. Kannattaa myös huomioida, että mikään oikeusturvavakuutus ei korvaa yhteiselämän päättämistä koskevia riitoja ja valtion kustantaman oikeusavun voi saada vain, jos on siihen taloudellisista syistä oikeutettu ja silloin yksityisen puolen avustaja ei tule kyseeseen. 

Eli: avioehto kannattaa tehdä ajoissa ja sen tekeminen kannattaa antaa ammattilaisen hoidettavaksi.

Lapsen asuminen ja lähivanhemmuus - mitkä perusteet ratkaisevat oikeudessa?

Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain mukaan lapsen asumista koskeva asia ratkaistaan ennen kaikkea lapsen edun mukaisesti. Lapsen edun katsotaan toteutuvan parhaiten, kun ratkaisu vastaa hyvälle huollolle asetettuja tavoitteita. Näihin asioihin kuuluvat muun muassa lapsen tasapainoisen kehityksen ja hyvinvoinnin turvaaminen sekä lapsen hyvä hoito ja kasvatus.

Lapsen etu on laaja käsite, jota on yksittäistapauksessa haastavaa määritellä. Lapsen etu on myös asia, joka on huoltoriitaa ratkaisevan käräjätuomarin subjektiivinen näkemys. Lopulliseen ratkaisuun vaikuttaa useampi yksittäinen tekijä, joita voidaan painottaa eri tavoin riippuen siitä, miten käräjätuomari asian mieltää kokonaisuutena.

Oikeus molempiin vanhempiin nähdään lapsen tärkeimpänä oikeutena. Tämän vuoksi tuomioistuin tarkastelee ennen kaikkea sitä, kumpi vanhemmista kykenee tukemaan myönteistä suhdetta toiseen vanhempaan sekä muihin lapselle läheisiin ihmisiin.

Tasaväkisissä tilanteissa voidaan vedota myös vakiintuneisiin olosuhteisiin. Yleensä lapsen vakiintuneiden olosuhteiden ylläpitäminen katsotaan lapsen edun mukaiseksi ratkaisuksi ainakin silloin, kun asumisesta määrätään ensimmäistä kertaa eron jälkeen. Esimerkiksi tarha- tai koulupaikan, ystävyyssuhteiden ja harrastusten säilyminen voi olla merkittävämpi tekijä kuin se, kumman vanhemman luona lapsi asuu. Toisaalta vakiintuneidenkaan olosuhteiden säilyttäminen ei ole lapsen edun mukaista silloin, jos muut seikat puhuvat sen puolesta, että lapsen vakiintuneet olosuhteet tulisi muuttaa. 

Lapsen ja vanhemman välinen suhde on merkittävä tekijä lähihuoltajuutta ratkaistaessa.  Yhtenä perusteluna voidaankin käyttää lapsen omaa mielipidettä, joka tulee selvitetyksi ns. olosuhdeselvityksessä. Olosuhdeselvityksen tekevät sosiaaliviranomaiset käräjäoikeuden pyynnöstä. Toisaalta edes varttuneen lapsen mielipide ei ole ainoa ratkaiseva peruste. Jos kyse on aivan pienistä lapsista (0-3 vuotiaista) katsotaan usein, että ns. primäärivanhemmasta erottaminen ei ole lapsen edun mukaista. Ensisijaisena vanhempana näin pienten lasten kohdalla on toiminut usein äiti, mutta se voi tapauksesta riippuen olla myös isä.

Myös sillä on merkitystä, kumpi vanhempi on osallistunut aiemmin lapsen hoitamiseen. Vaikka toinen vanhempi ei olisi osallistunut lapsen hoitamiseen yhtä paljon kuin toinen vanhempi, tulee yksittäistapauksissa osaksi päätösharkintaa se, millainen merkitys tällaiselle seikalle tulee antaa, asumisratkaisu kun ulottuu aina tulevaisuuteen. Tämän vuoksi sille, kumpi ”on aina hoitanut kaiken” tulee antaa rajallinen merkitys ainakin niissä tapauksissa, joissa toinenkin vanhempi katsotaan sinänsä kykeneväksi hoitamaan samat asiat tulevaisuudessa. 

Asumiseen liittyvissä kysymyksissä kiinnitetään vielä erityistä huomiota siihen, että lapsella on turvallinen kasvuympäristö. Esimerkiksi vanhempi, jonka on osoitettu tekevän seksuaalista väkivaltaa tai muuta väkivaltaa lapselle, toiselle vanhemmalle tai muulle henkilölle, katsotaan yleensä olevan soveltumaton lähivanhemmaksi. Pelkkä väite toisen vanhemman väkivaltaisesta käyttäytymisestä ei ole riittäävää, jotta asumisratkaisua voitaisiin perustella suuntaan tai toiseen tällä perusteella. 

Myös vakavat mielenterveysongelmat ja päihdeongelmat saattavat olla este lähivanhemmuudelle. Kaikki mielenterveyden häiriöt, kuten erosta johtuva masennus, eivät kuitenkaan tee vanhempaa kykenemättömäksi lähihuoltajaksi. Jos molemmilla vanhemmilla on edellä mainittuja ongelmia, ratkaisevaa on ongelmien laatu ja se, kumpi on hakenut tai valmis hakemaan apua ongelmiinsa. 

Sen sijaan vanhemman sukupuolelle, korkealle koulutustasolle, yhteiskunnalliselle asemalle tai muulle itse vanhemmuudesta erilliselle seikalle ei tule antaa mitään merkitystä asumisesta määrättäessä.

Yllä olevasta tulee tehdä se johtopäätös, että asumisratkaisu ei ratkea yhden tai kahden seikan perusteella. Lopputulos riippuu siitä, millainen kokonaisuus asiasta muotoutuu ja miten asiaa ratkaiseva käräjätuomari lapsen edun toteutumisen arvioi. Huoltoriidoissa on tyypillistä se, että täysin saman tapauksen voi periaatteessa kaksi eri käräjätuomaria ratkaista kahdella eri tavalla varsinkin, jos kyse on keskenään tasavahvoista vanhemmista ja jolloin eroavaisuuksia joudutaan hakemalla hakemaan. Tämän vuoksi erityisesti huoltoriidoissa sopimisen tärkeys korostuu. Se on ennen kaikkea lapsen etu.