Laki yksityishenkilön velkajärjestelystä (tuttavallisemmin velkajärjestelylaki) tuli voimaan 25.1.1993. Lain säätämisen taustalla oli auttaa lama-ajan velallisia selviytymään sellaisesta velkaantumisesta, joka oli tapahtunut pääasiallisesti ilman velallisen omaa syytä. Vaikka 90-luvun lamasta onkin neljännesvuosisata, on velkajärjestelylailla edelleen paikkansa. Velkaongelmat eivät nimittäin ole vähentyneet. Edelleen ihmiset velkaantuvat ja joutuvat maksuongelmiin, joista ei voi mitenkään selvitä ilman ulkopuolista apua. Erityisesti tällä hetkellä tapetilla on ns. pikavippeihin liittyvä velkaantuminen ja luottohäiriömerkinnät.
Velkajärjestelyn tarkoitus on antaa velalliselle mahdollisuus tuomioistuimen myötävaikutuksella järjestellä erääntyneet velkansa siten, että velallinen motivoituu ylivoimaisen velkataakan alta takaisin yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi ja veronmaksajaksi. Velkojen ollessa melkein poikkeuksetta ulosoton perittävänä, ei tilanne varsinaisesti houkuttele velallista tekemään esimerkiksi kahden edestä töitä jotta velkataakka kevenisi. Jo velkojen korkoprosentit ja keskivertosuomalaisen ansiotyöstä saama palkkataso tavanomaisilla elinkustannuksilla höystettynä aiheuttavat sen, että työtä tekemällä velan määrä ei vähene - ainakaan jos velkaa on useita kymmeniä tuhansia euroja. Toivottoman tilanteen edessä moni sinänsä työkykyinen- ja ikäinen kansalainen voi lyödä ennemmin hanskat tiskiin ja jättäytyä yhteiskunnan tukien varaan kuin töitä tekemään - ajatus sinänsä on ymmärrettävä, sillä moni käy töissä rahan takia.
Velkajärjestelyn myöntämisen edellytyksistä ja esteistä
Lyhyesti todettuna mitä enemmän velkaa on, mitä vähemmän velkaantumisella on tekemistä omien huonojen elämänvalintojen kanssa ja mitä enemmän velallinen on tehnyt maksaakseen velkojaan edes osittain, sen todennäköisempää on että velkajärjestely myönnetään.
Velkajärjestelyn yleisistä edellytyksistä säädetään velkajärjestelylain 3 luvun 9 §:ssä. Velkajärjestely voidaan myöntää, jos maksukyvyttömyyden pääasiallisena syynä on velallisen maksukyvyn olennainen heikentyminen sairauden, työkyvyttömyyden, työttömyyden tai muun olosuhteiden muutoksen vuoksi pääasiassa ilman velallisen omaa syytä.
Velkajärjestelyyn voi päästä myös, jos velkajärjestelyyn on muuten (kuin yllä) painavat perusteet ottaen huomioon velkojen ja niihin liittyvien velvoitteiden määrä suhteessa velallisen maksukykyyn, eikä velallinen kohtuudella kykene parantamaan maksukykyään voidakseen selviytyä veloistaan aiheutuvista menoista. Edellä lausutulla tarkoitetaan sitä, että velallisella on niin paljon velkaa suhteessa hänen maksukykyynsä, ettei velallinen voi selviytyä kohtuullisessa ajassa veloistaan. Painavan syyn olemassaoloa on käsitelty esimerkiksi ratkaisussa KKO 1995:2015.
Velkajärjestely voi myös estyä, jos jokin velkajärjestelylain 3 luvun 10 §:ssä luetelluista esteperusteista on käsillä. Esimerkiksi rikosperusteinen velkaantuminen on aina lähtökohtaisesti este velkajärjestelyn myöntämiselle. Sama koskee tilannetta, jossa velkaantumisen voidaan katsoa tapahtuneen velkajärjestelyä silmällä pitäen tai jos velalliselle on jo aikaisemmin vahvistettu velkajärjestely, jonka maksuohjelmaa tämä ei ole noudattanut. Eniten keskustelua on ansaitusti herättänyt piittaamaton ja vastuuton velkaantuminen (ent. kevytmielinen velkaantuminen) eli velkaantuminen ilman varsinaista muuta velkaantumiseen johtavaa syytä kuin piittamattomuus kyvystä maksaa velkoja takaisin sekä harkitsematon ja tarpeeton lainanotto.
Vaikka velkajärjestelylle olisikin velkajärjestelylain 10 §:ssä tarkoitettu este, voidaan velkajärjestely siitäkin huolimatta myöntää, jos siihen on painavia syitä ottaen erityisesti huomioon velallisen toimet velkojen maksamiseksi, velkaantumisesta kulunut aika ja muut velallisen olosuhteet sekä velkajärjestelyn merkitys velallisen ja velkojien kannalta.
Painava syy -perusteet velkajärjestelylain 3 luvun 9 §:ssä ja saman luvun 10 §:ssä johtavat siihen, että lähestulkoon aina on järkevää yrittää päästä velkajärjestelyyn.
Maksuvara, maksuohjelmaehdotus, selvittäjä, vakuusvelat, C-velat…. Kuka, mitä, häh?
Kuten jo otsikosta ilmenee, velkajärjestelyn termit ja käsitteet ovat suurelle osalle tuntemattomia. Velalliset ovat muutenkin tilanteestaan niin ahdistuneita, ettei heiltä voida kohtuudella edellyttää muuta kuin yhteydenottoa kunnalliseen velkaneuvontaan kokonaistilanteen kartoittamiseksi. Usein velkojia on useita kymmeniä, osa veloista on ulosotossa, osa on velkomuskanteina vireillä eri käräjäoikeuksissa tai sitten perinnässä tai maksuhuomautusvaiheessa. Sotku on sanoinkuvaamaton ja velallisen pää puskassa. Velkaneuvonnan tärkein tehtävä on laatia velkajärjestelyhakemus velallisen antamien tietojen pohjalta ja toimittaa hakemus käräjäoikeuteen. Velkajärjestelyhakemuksen voi tehdä myös itse, jos katsoo osaavansa sellaisen tehdä. Jos käräjäoikeus hylkää hakemuksen, velallisella on mahdollisuus valittaa tuomiosta hovioikeuteen. Siitä, että velkajärjestely myönnetään, ei kuitenkaan velkojalla ole valitusoikeutta. Jos käräjäoikeus hyväksyy hakemuksen, se pääsääntöisesti määrää selvittäjän laatimaan ns. maksuohjelmaehdotuksen. Selvittäjäksi kelpaa henkilö, jolla on lakimieskoulutus ja joka antaa tehtävään erillisen suostumuksensa.
Velkajärjestelyssä kaikki velallisen tiedossa oleva velat lasketaan yhteen. Mitä isompi velkoja, sitä suurempi prosentuaalinen osuus velkojan hyväksi maksuohjelmassa tuloutuu. Velallisen maksuvara lasketaan ottamalla huomioon velallisen pakolliset ja välttämättömät menot ja velallisen tulot. Erotus on yhtäkuin maksuvara, joka velallisen on laitettava kokonaisuudessaan velkojen maksuun velkojen suuruuden osoittamassa suhteessa. Mikäli velallisen maksuvara on nolla euroa, vahvistaa käräjäoikeus niin sanotun nollamaksuohjelman. Tällöin velkajärjestelyn kesto on 5 vuotta ja velkojat jäävät tyystin vaille suoritusta. Mikäli maksuvaraa jää, eli velkojille kertyy suorituksia, on velkajärjestelyn kesto 3 vuotta.
Velkajärjestelyn ideana on sitkutella velkajärjestelyn ajan ns. säästöliekillä ja maksaa velkojille velkoja niin paljon kuin mahdollista. Tämän vastapainoksi velallinen saa lopulta maksuohjelman päätyttyä anteeksi kaikki loput, maksamatta olevat velat. Velkojan näkökulmasta tilanne ei tietenkään ole toivottava, sillä velkoja luonnollisesti haluaisi täyden suorituksen velalliselta. Kun tämä ei ole mahdollista, on velkojan kannalta parempi saada edes jotain kuin ei mitään. Siinä mielessä velkajärjestelyn myöntäminen on velkojankin etu.